Miten minusta tulikaan minä?

Olisin voinut syntyä Lahdessa, jos elämäni ei olisi nousujohteinen. Äitini vatsassa matkasin isäni syntymäkylää kohti ja sieltä äitini kohtulihakset työnsivät minut hengittämään maaliskuista arktista ilmaa vaara-Lapin perällä Savukoskella vuonna 1964.

Jalat ja kädet olivat hyytelöä niukan elämänkokemukseni vuoksi, niinpä tanssin rintalastani varassa Katri Helenan ‘Tyttö niin pieni’-iskelmää, etten lainkaan huolehtinut siitä, ettei pojan sovi sentään noissa sävelissä tanssia. Päin vastoin, huuto oli kova laulun loppuessa.

Muutettuamme naapurikylään, kiipesin jo ensimmäisenä kesänä tikkaita pitkin talon katolle tai oikeastaan puoleen väliin, sillä korkeus alkoi metrin varttani huimata. Huuto oli taas melkoinen ja kesti jonkin aikaa ennen kuin minut löydettiin, sillä aivan aluksi minua etsittiin maan rajasta. Se oli kummallinen kesä, sillä muistan varhaisaamun kasteen pihanurmella, joka kasteli sukkani ja pilvettömän taivaankannen keltaisine aurinkoineen ja naapurin puolella kököttävän männyn kelon, jonka vanhempani pelkäsivät kaatuvan talon päälle jokaisessa myrskyssä. Isä sai luvan kaataa se keltaisella partnerillaan. Myöhemmin pimeinä talvi-iltoina teräöljy tuoksui tuvassa, kun hän oli purkanut sahan yksiin kappaleisiin ja huoltanut. Meillä oli keltainen ja matala tuhkakuppi, jossa kiersi reunoja teräketjun kuva ja teksti: “Partner pyörii – vuodet vierii”. Minusta ei koskaan tullut tupakoijaa.

Muistan, että isäni käytti veikatessaan jotain haravajärjestelmää. Eräänä iltana kauhistuin miten puulämmitteinen, neliskulmainen uuni kasvoi korkeutta, pyöristyi ja kapeni ja alkoi ajaa minua takaa. Kuten edelliselläkin kerralla, se juuttui kamarin ovenkarmiin ja pääsin sänkyyni piiloon. Minua ihmetytti, miksi isäni ja vanhempi veljeni eivät reagoineet pakomatkaani mitenkään. Edellinen kerta tapahtui päiväsaikaan kun ihastuneena sinisen Hooverin äänestä – siihen ääneen olisi voinut vaikka nukahtaa – jouduin pakenemaan kamariin.

Pienenä ihmettelin vanhemmilleni muistamaani valkoista kaupunkia, jossa oli korkeita rakennuksia ja suippotorninen kirkko, ihmisiä kävelykadulla. Lapsi kulki vanhempiensa välissä molemmista käsistään talutettuna. Vanhempani eivät muista sitäkään, miten autereisena aamuna aurinko paistoi ikkunasta sisään ja valkotukkainen, leninkiin pukeutunut tyttö istui potalle. Ilmeisesti tämä on varhaisin muistikuvani, mahdollisesti tyttö oli vanhempi, eli yli parikymppinen tätini, joka ei välittänyt siitä, että makasin jossain vauvan sängyssä enkä osannut vielä kääntyä selälleni ja näin kaiken. Setäni taas kuvitteli olevansa shamaani ja manasi minulle pikaista kuolemaa. Kuulemma hän katsoi minuun ensi kerran oltuani vähän toista vuotta vanha. Henki olikin minulla lähteä kaksivuotiaana kun selälläni söin kivikovaa Ylhäisten leipää. Naama sinisenä näkkileivän pala lähti kurkkuperästäni kun isäni nosti jalkani kattoon ja löi kämmenellä selkään ja äitini tunki sormet kurkkuun. Ehkäpä sen vuoksi minusta tuli vasenkätinen.