Miten kirjallisuus on?

Olen ollut saamaton blogikirjoittamisen suhteen. Paljon intensiivisemmin pistän itseni likoon etäpalautteissani. Siinähän kirjoitan konkreettiselle jollekulle, lisäksi minulla on edessäni teksti, jota kommentoida. Tarvitsisiko blogini vastinkappaleen, jota vasten heijastelisin ajatuksiani? Non niin, verkko-Hesarin eräässä blogissa keskustellaan Sofi Oksasen Puhdistus-teoksen saamasta huomattavasta huomiosta. Tässä en kommentoi itse teosta, vaikka se onkin hyllyssäni, en ole ehtinyt sitä lukemaan. Mitä enemmän luen oppilaitteni tekstejä, sitä vähemmän kerkeän lukemaaan painettua kirjallisuutta. Niinpä kommentoinkin yleisesti blogiviestien ajatuksia ja tunnelmia. Mieleeni tuli, että kirjallisuus on ymmärretty täysin väärin, jos sen avulla pyritään vahvistamaan omia asenteita tai että kirjallisuus on ideologioiden välikappale. Kirjallisuuden aiheet ovat ajattomia siten, että teot ja motiivit säilyvät, vaikka tekijät vaihtuvat, olkoon eri aika tai paikka. Kirjallisuus käsittelee ihmisyyttä, jolle asiat, kuten ideologiat ovat alisteisia. Voi häntä, joka mieltää asian päinvastoin, että tekee kaunokirjallisuudesta propagandaa tai alistaa ihmisen asialle tai demonisoi/idealisoi jonkun tahon. Kirjallisuudessa minua kiinnostaa esitettävä erityinen näkökulma, joka avaa esitettävän tunnetumman asian toisella tavalla. Sillä pitäisi olla jokin vastine myös yhteiseen totuuteen, vaikkapa haastava jos ei muuta. Mielestäni nouseva kirjallisuus ei kasva valtavirran keskeltä, vaan sen reunalta. Erityisyys sikiää marginaalissa. Kirjallisuus on poliittista. Sen tekee teoksessa kuvattu ihmisen asema, ei ideologia, ja vuoropuhelu lukijan kanssa. Enää ei ole sankareita, vaikka heitä tässä ajassa kaivataankin.